Balkanin kriisi

Balkanin kriisi, joka omana aikanaan tunnettiin itämaan kriisinä, oli kansainvälinen poliittinen selkkaus vuosina 1875–1878. Kriisi sai alkunsa, kun Balkanin kristitty slaavilaisväestö nousi kapinaan aluetta hallinneita, islamilaisia ottomaaneja vastaan. Selkkaus laajeni sodaksi, kun Serbian ja Montenegron autonomiset ruhtinaskunnat tukivat kansannousua ja julistivat sodan emämaalleen. Serbien sotajoukot kärsivät kuitenkin tappion ja vetäytyivät sissisotaan vuoristoon, jolloin Venäjä päätyi hyökkäämään Turkkiin tukeakseen eteläslaavilaisia veljeskansojaan ja toisaalta hakeakseen hyvitystä häviölleen Krimin sodassa.

Balkanin kriisin laukaisemat taistelut tunnetaan Turkin sotana, jossa taisteli myös suomalaisia Venäjän armeijan riveissä. Kriisi oli vähällä levitä suursodaksi, kun Britannia hermostui Venäjän menestyksestä ja lähetti laivojeen Konstantinopolin edustalle estääkseen kaupungin valtaamisen. Myös Itävalta-Unkari sekaantui tapahtumiin sopimalla alustavia etupiirijakoja Venäjän kanssa ja vaatimalla uudelleenjärjestelyjä, kun venäläiset pääsivät sanelemaan suuria, maalle edullisia aluemuutoksia sisältäneen San Stefanon rauhan. Venäjän voitto laimenikin Berliinin kongressissa, joka kokoontui sodan jälkiselvittelyyn Saksan kanslerin Otto von Bismarckin johdolla vuonna 1878.

Balkanin kriisin ja Turkin sodan vaikutus kansainväliseen politiikkaan oli merkittävä: se mursi hetkellisesti ns. kolmen keisarin liiton, ja Berliinin kongressissa piirretyt Balkanin rajat säilyivät käytännössä koskemattomina aina Balkanin sotiin vuosina 1912–1914.^[1]

1. ↑ Stavrianos